Miklos Gaál

Vedostusmuistiinpanokirja, värikoepala-printtejä
2000 – 

Kuvaan filmille ja vedostan väriprinttejä sekä “ammattimaisesti” taiteilijana että “amatööri” harrastelijana. Analogisessa tekniikassa minua viehättää se, että konkreettisen materiaalin käsittely kuvan valmistamisessa on eräänlainen oma ajattelemisen tapansa.

Filmille valokuvatessa lopputulosta ei näe heti, vaan vasta erinäisten viiveiden ja hankalien työvaiheiden jälkeen. Joskus siinä välissä kerkeää jo unohtaa kuvaamansa kuvat, jolloin ne pääsee näkemään kuin toisen ihmisen näkökulmasta.

Tai sitten kuvista pomppaa esiin jokin, jota Benjamin kutsui tunnetusti “optiseksi tiedostamattomuudeksi”, jokin jota ei ole huomannut kuvaa ottaessa, mutta joka ilmenee kun kuvaamisen tilanneyhteys on etäännytetty valokuvaksi.

Myös se, että valokuvan negatiivi on selkeä esine, luo kuin luokin jotain jännää auraattisuutta. Se on kuin jonkinlainen fossiili, joka on tarkka, mutta yhtä lailla jähmettynyt ja kömpelö jäänne.

Freud vertasi valokuvanegatiiveja henkilön muistoihin, kuvaten muistojen olevan kuin säilössä olevia negatiiveja, jotka vedostuvat uudelleen silloin kun ne tulevat mieleen. Käsin tehdyt vedokset ovatkin uudelleentulkintoja negatiiveistaan, ja jokainen printti on eräällä tavalla uniikki.

Myös vedostuspaperi on hämmästyttävä esine itsessään. Sen värit ovat sisällä sen materiaalissa, ne aktivoidaan valolla. Se piirtää filmirakeen esiin, ja kuva näyttäytyy aineettoman oloisesti sen sisällä, jossain emulsiokerroksessa.

Tämä kaikki liittyy tietysti vain kuvien valmistamiseen, niiden takana oleviin tekoprosesseihin, joilla ei pitäisi olla itse kuvan kannalta mitään kummempaa merkitystä.

Käsin vedostaminen on kuin elossa ylläpidetty historiallinen jäänne ajalta jolloin valokuvaus oli salatiedettä. Sen työmateriaalit tuovat todellakin mieleen 1800-luvun ja sen miten Barthes kuvasi valokuvausta ilmiöksi joka perustuu kahden erillisen keksinnön, kemian ja optiikan, risteykseen.

Yhtä kaikki siihen liittyviä asioita on kiva tunnustella myös aikana, jolloin olemme ehkä viimeinkin tottuneet ajatukseen siitä, että kaikki kuvat ovat joka tapauksessa fiktiota, valmistettuja sepityksiä.

Käsin vedostaminen ei myöskään ole lopulta erotettavissa minään erillisenä osana kuvien tekemistä. Käsin vedostaessa työskennellään materiaalien kanssa, joiden aineellisuus muodostaa myös itse kuvaesineen.

Pimiötyöskentely on eräänlainen tapa editoida, koska se ehdottaa kuvien valintoja ja esittämisen tapoja.

Minulle vedostaminen on yksinkertaisesti tapa katsoa kuvaa. Se on viime kädessä tutustumista kuvamateriaaliin, saada tietää millaista se on ja mistä siinä on mahdollisesti kyse. Se on tekemistä, joka ei ole jollain tavalla erotettavissa kuvaamisesta, sen aiheesta, ajattelusta, kysymisestä.