MillaMakkonen&MiinaSavolainen

Miina Savolainen

Milla Makkonen, 2006
Sarjasta Maailman ihanin tyttö, 1998-2008
Kromogeeninen värivedos

Kuvien vedostaminen omin käsin on oleellinen osa taiteellista prosessia. Ilmaisu alkaa vasta siitä, kun ”neutraali” kuva on löytynyt. Vedostamalla voi piirtää esiin aistisuutta, päähenkilön tunnemaailmaa, kuvaushetkellä koettua valon luonnetta ja tunnelmaa. Maailman ihanin tyttö -sarjan kuvien idea on tunnemerkityksissä: lastenkodissa kasvaneiden päähenkilöiden elämänkokemuksissa; kivussa, surussa ja ehjyyden janossa, oikeudessa olla arvokas. Vedostamisen tarkoituksena on ollut tukea kuvan maagisuutta, mutta myös sitä, etteivät sen kertomat asiat ole fantasiaa, vaan tunnetasolla totta. Yhteisötaiteessa ja käyttämässäni voimauttavan valokuvan menetelmässä oleellista on eettisyys ja kuvan päähenkilölle tärkeiden merkitysten näkyväksi tekeminen. 

Sarjan kuvat on pääosin kuvattu yöllä ja sinisellä hetkellä, aina luonnon valossa, tavoitellen unenomaista ja lohduttavaa tunnelmaa. Millan kuva on kuvattu kesäyön hämärässä, kymmeniä sekunteja kestäneellä valotusajalla. Värillisesti tärkeää oli kallion suffelinruskeat raidat, kallion kanssa yhtä oleva puvustus, Millan punaiset hiukset ja yön tuntu. Kromogeenisessä vedoksessa, jossa väri on sisällä kuvan emulsiopinnassa, saa esiin syvät värit ja samettiset mustat, joita ilman yökuvat ja sarjan satumaiset tunnelmat jäisivät latteiksi. Kaikki kuvassa on siitä huolimatta riippuvaista valon luonteesta kuvaushetkellä. Arkisesta valosta ei saa satumaista edes vedostamalla. Pimiön maailma vie mukanaan – päivät ja yöt sekoittuvat pitkinä työskentelyjaksoina. Vedostamisessa inspiroivinta on se laajuus, jolla väriavaruutta voi kokeilla konkreettisesti koepalojen avulla samalle kuvalle niin, että se näyttää edelleen realistiselta. Jokaisen kuvan erilaiset haasteet pitää ratkaista käsityötaidoilla: varjostuksilla, lisävaloilla, juuri oikealla värisyydellä. Vedostamisen hienoin hetki on, kun kuva ”alkaa soida”. Vedostaminen on keskeinen osa taiteilijan ilmaisuvälinettä. En voisi antaa jonkun muun päättää puolestani, mitä kuvan tulee kertoa. Kuvien teettäminen muualla on vaikea kommunikaatiolaji – miten ilmaista oikea tyylilaji, sävymaailma ja tunnetila? Ei kaikille nyansseille ole olemassa sanoja. En myöskään voisi saada 140 teoksen näyttelysarjaa toimimaan värillisesti yhteen teettämällä se muualla – ajankäyttö on silloin aivan liian kallista. Monet sarjan kuvista olenkin tehnyt moneen kertaan: alkuperäistä ajatusta pitää hienosäätää, kun toinen kuva on löytänyt hahmonsa.